loma

Myönnän. Olen meidän tallilta se, joka saapuu valmennuspäivänä tallille vartti ennen tunnin alkua. Muiden hevoset odottavat jo puunattuina karsinassa, kun puolittain työvaatetuksessa juoksutan Sissiä tarhasta satuloitavaksi. Rehellisesti sanottuna en edes muista, milloin olisin harjannut tammaani useammalla kuin kahdella harjalla. Kaviotkin puhdistan keskimäärin kahdesti viikossa.

Ikinä ei ole aikaa. Venyn, vanun ja virun kilpaa kellon kanssa. Autoni toimii välillä toimistona, välillä vaatekaappina ja välillä rakettina, joka puhaltimet täysillä föönaa hiuksetkin kiidättäessään minua paikasta toiseen.

Viikonloppuna äiti tiedusteli, miksi blogikirjoitukseni sisältävät niin paljon lyöntivirheitä. Hetken asiaa pohdittuani, totesin kirjoittavani ne aikamoisella kiireellä. Oikolukea ei ehdi, on jo ehdittävä toiseen paikkaan. Välillä on pysähdyttävä. Silloin istun tavallisesti kuin zombie sohvalla. Mielessä vilistävät tekemättömät työt ja hoitamattomat asiat. Tiedän, että joidenkin mielestä opettajan ammatti on kevyehkö siisti sisätyö, mutta henkisen kuormittavuuden varmaan tavoittaa vain tätä työtä tekevä.

Olen silti unelma-alallani. Ammatti oli kovien ponnistelujen tulos. Viikonloppuna tuli muisteltua aikaa, jolloin opiskelin, kävin töissä ja tallilla. Taloudellisen ihmeselviytymisen lisäksi suuri kysymysmerkki on se, millä kumman ajalla tämän kaiken onnistuin tekemään. Salaa olin varmaan tyytyväinen, kun joku taivasteli jaksamistani. Tunsin itseni supernaiseksi.

Osallistuin eilen valintakokeeseen. Yksi ylempi korkeakoulututkinto ei sittenkään riitä. Työpaikka on määräaikainen ja vuoden päästä työttömyys voi olla tosiasia. Silti mietityttää, kasaanko taas itselleni kuormaa, jonka kantaminen voi käydä ylivoimaisen raskaaksi? Mistä tiedän, minkä arvoista olisi ajaa edes joskus töistä suoraan kotiin tallin sijaan, istahtaa hetki rauhassa, syödä, olla vaan tekemättä mitään? Millaista olisi, kun ei tarvitsisikaan myöhään illalla suunitella seuraavan päivän oppitunteja, koska olisi voinut hoitaa asian töissä tuntien jälkeen? Millainen olisi siisti kalenteri, muutamalla merkinnällä viikossa? Hätäisesti raapustetut ”muista kengittäjä”, ”zumba klo.18”, ”varaa peliaika”, jne. puuttuisivat. Muistaisin pienet menoni muutenkin, koska niitä olisi kolmenkymmenen sijaan kolme.

Ollakseen sekä supernainen, että heppanainen pitää pettää sekä itseään että muita. Huomaako kukaan todella kiirettäni ja jos huomaa, niin mitä hyötyä siitä lopulta on? Teen työni niin hyvin kuin osaan. Yritän viettää välillä aikaa mieheni kanssa. Hoidan varmaan koirani ja hevoseni kohtalaisesti, mutta voisin tehdä toiset asiat paremminkin. Haluanko olla supernainen silläkin kustannuksella, että koirani silmistä paistaa pettymys, kun en ehdi iltatöiden takia viettää aikaa sen kanssa? Milloin isäntä saa tarpeekseen, siitä, ettei minulla koskaan ole mihinkään aikaa? Olisiko hevoseni joskus iloinen, jos harjaisin sitä vaikka puoli tuntia ja kaikilla harjoilla, niin kuin lapsena ponikurssilla opetettiin?

Jos opiskelupaikka kuukauden lopulla aukeaa, on laitettava joitakin asioita tärkeysjärjestykseen. Työn ohella maisteriopintojen suorittaminen toistamiseen vie varmasi aikaa harrastuksilta. Ratsastuksesta tuskin luovun, mutta zumbat, jamit ja golff menevät kyllä harkintaan. Päivittäinen tallilla käyntikin saattaa mennä jäihin, matkustelusta on ehdottomasti luovuttava ja aikaa koiralle ja miehelle on järjestettävä vaikka väkisin. On myönnettävä, ettei supervoimia enää ole, jos niitä on koskaan ollutkaan. Asiat kannattaa tehdä kunnolla tai ei ollenkaan.

Tänään vietin ensimmäistä virallista lomapäivää, koska viikonloppu meni  pääsykokeisiin lukemiseen. Join aamulla kupin kahvia ja lähdin tallille. Siellä ei ollut ketään. Kävin hevoseni ja vein sen syömään tuoretta ruohoa tarhojen ulkopuolelle. Tuntui hienolta, että minulla oli aikaa seisoa siinä vilkuilematta kelloon ja vain katsoa, kun ystäväni nautti. Illalla menin katsomaan ukon jalkapallopeliä. On pian keskiyö ja pyykit odottavat edelleen koneessa levittelemistä.

Supernaisen syyttävä ääni olisi vielä joku aika sitten piinannut minua siitä, etten ole käytännössä tehnyt koko päivänä yhtään mitään. Tänään on kuitenkin ollut sillä saralla ihanan hiljaista. Kieliikö se kasvustani ihmisenä? Olenko vihdoin oivaltanut elämästä jotain keskeistä? Se jäänee nähtäväksi.

Advertisement
Kategoria(t): Kesä 2011. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s