Tutkimattomat tiet johtavat usein drive in-kaistalle

Tutkimattomat ovat hevosharrastajien tiet. Minä, joka en hyvällä tahdollakaan voi sanoa pitäväni kouluratsastuksesta, olen startannut jo kahtena peräkkäisenä viikonloppuna nimenomaan koulua paikallisissa pikkukisoissa. Pakkasaamu kieli hienosta syyspäivästä ja komea ilma tottatosiaan tulikin.

Värväsin ponitytön kaveriksi ja hätistin heppani autoon. Keula kohdistui tällä kertaa Lehmoon, Hepokankaan tilalle. Sissi oli lepäillyt edellisen päivän omistajan yllättävän aikapulan vuoksi, millä saattoi olla jotakin tekemistä sen kanssa, että alkuverryttelyssä tuntui, kuin olisin dymamiittipötkön kyytiin kavunnut. Muutamankymmentä minuuttia silmämunat jaajenneina ja sieraimet suurina (sekä kopu että kuski) pörhällettyämme pitkin verryttelyaluetta, oli myönnettävä, että näillä sitä nyt on vaan mentävä.

Itse suoritus ratsastettiin maneesissa, jonne onneksi seuraavana starttaava ratsukko sai tulla henkiseksi tueksi jännittyneelle tammalleni. Tuomari kysyi varovasti, sekoaako hevoseni pillin vihellyksestä. Ehkä Sissin askellus kieli jonkin sortin hermostuneisuudesta. -Ei se sekoa, sanoin ja tarkoitin, että ei se tämän enempää kai voi sekaisin mennä 😀

Mutta kas. Sissi selvitti radan ilman pahempia rikkoja, ja kotiin saatiin kiikuttaa ihan siedettävä arviointikin. ”Kiihkeä ratsu”, raapustettiin arviointipaperiin peräti kolme kertaa. Mutta kuski sai myös kiitosta elettömästä ratsastuksesta (!). Tuomari on puusilmä, saattaisi joku kuiskata, mutta tämän ratsastajan varsi kasvoi kaikesta huolimatta muutamalla sentillä ja varmaan nenänvarsikin venähti piirun verran. Kura saappaissani oli yhä kovaa, kuin fossiilin kuori ja tamman harjaan ei olisi saanut lettejä kuumaliimallakaan, mutta pienen ohikiitävän hetken tunsin nousseeni kouluratsastajaksi kouluratsastajien joukkoon. Häiriö on varmaankin tilapäinen.

Se, mistä ajattelin kuitenkin kirjoittaa tänään, ei varsinaisesti liity pidentyneeseen nenärustooni eikä hermostuneeseen hevoseeni. Viimeiset sanat tästä blogipäivityksestä on nimittäin ansainnut, eräs uskollinen pieni yksilö, joka on kypsyydellään, käytöksellään ja ahkeruudellaan yllättänyt koko tallin väen. Tuo pieni ponityttö, joka liinakolla ratsullaan joku aika sitten pyrähti talliporukkaamme, on nimittäin mitä mainioin tallikaveri, korvaamaton apu kisoissa ja valmennuksissa, sekä mahdottoman avulias ja reipas olento.

Ikänsä puolesta ponitytön voisi kertoa kahdella ja silti hän olisi useimpia tallilaisiamme nuorempi. Liioin pituudessa tai elopainossa hän ei pärjää juuri kenellekään, mutta jokaisen tuumansa edestä hän on lunastanut paikkansa porukassamme. Niin vain olisi tänäänkin jäänyt kisoihin menemättä, jos ei hän olisi avuksi lupautunut. Vaatimattomasti ponityttö värjöttelee kisapaikalla, seuraa kuin varjo ollen tarvittaessa pitämässä, satuloimassa, loimittamassa tai rauhoittamassa heikkohermoista kilpuriani.

Tallilla ponityttö tervehtii, kysyy, kiittää ja tyhjentää tunnollisesti viemärisankon, jota me aikuiset ei vuosien saatossakaan olla opittu tyhjentämään. Ponityttö nakertaa porkkanaa eikä valita nälkäänsä, vaikka aamiaisesta onkin vierähtänyt yli kuusi tuntia.

Kun hetken kouluratsastajaksi itsensä tuntenut puskaratsastaja päivän päätteeksi halusi täyttää mahansa mäkkärin antimilla, olisi ollut synti ja häpeä, jos ponityttö ei olisi saanut ihan omaa ateriaa ja kyytiä kotiin. Siitä ollaan varmaan meidän tallilla kaikki yhtä mieltä 🙂

Advertisement