Kouluratsastus on meikäläiselle pakollinen paha. Pidän sitä siedettävänä yleensä vain valmennuksessa ratsastaessani ja silloinkin siitä puuttuu kaikki olennainen eli vauhti, esteet ja jännitys. Ennen kuin tuupparit hyppäävät takajaloilleen, niin sanottakoon, että tokihan allekirjoittanut ratsastaa koulua; yleensä jopa kahdesti viikossa. Siitä huolimatta en ole lajista oppinut nauttimaan.
Tänään tormistauduin kuitenkin kitkuttamaan tammani kanssa ympäri kenttää Auterisen Ninan opastuksessa. Teimme puolittaisia takaosakäännöksiä, siirtymiä ja suhteellisen haastavaa laukkatehtävää. Treeni oli kaikin puolin tarpeellista, tehokasta ja jopa ihan mukavaa, ottaen siis huomioon, että kyse oli tosiaankin kouluratsastuksesta.
Mitä siitä, että tunnin jännittävin hetki kulminoitui siihe, kun hevoseni väänsi tortut kesken laukkalävistäjän. Kaiketi kouluratsastuksen tarkoitus ei ole nostattaa adrenaliinia vereen tai saada sydäntä hakkaamaan hurjasti. Vielä en ole kyseisen lajin syvintä olemusta onnistunut tavoittamaan. Ehkä sen aika tulee, kun olen saanut riittävän monta puomia päähäni vai liekö ikä tekee tässäkin asiassa tehtävänsä.
Vaan harjoitella pitää. Kiitokset valkulle hyvistä neuvoista. Ne ovat kalliit jo heti sunnuntaina, kun starttaamme opistolla Lira Cupin kolmansissa osakilpailussa luokan K.N Special. Nämä saavat luvan olla kauden viimeiset koulukisat. Syyskuussa on Savonlinnan alue-esteiden vuoro ja mahtuupa sekaan parit valmennuksetkin. Niistä lisää tuonnempana.
Vertaistukea ratsastajalle 
Elämä saattaa joskus yllättää 😉 Minä olin vannoutunut estekaahottaja, mutta tällä hetkellä vaaka on kallistumassa kouluratsastuksen suuntaan – kun siis ensin palataan kotimaahan ja löydetään valmentaja ja aletaan kilpailla.
Miksi? En oikein tiedä, hyppääminen on ihan hauskaa ja hevonenkin siitä nauttii, mutta mulle ei tule siitä samanlaista flow/wow -tunnetta kuin tuuppaamisesta, silloin kun kaikki sujuu taivaallisen ihanasti, heppa tanssii pyöreänä, kuolaimella, ja toimii minimaalisen pienillä avuilla. Sitä tunnetta vain ei voi sanoin kuvata, etenkin kun hevonen oli mulle tullessaan todella raaka, jäykkä ja epätasapainoinen eikä se taipunut muualta kuin kaulastaan ruokakupille. Ja nyt se on semmonen muhku balettitanssija 😉 Onneksi hevonen on osoittanut taipumuksia kouluratsuksi vaikka sen menneisyys on junnun esteratsuna. Ehkä tässä vielä käy vähän niin kuin Salineronkin kanssa kävi 😉
Kiva kommentti! Niin ja tosiaan, eihän sitä koskaan tiedä. Onneksi Sissi varmaan taipuu molempiin lajeihin ihan kohtuullisesti. Täytyy kyllä yhtyä tuohon flow-tunteeseen. Onhan se mahtavaa, kun kaikki loksahtaa kohdilleen ja hevonen toimii kuin ajatus. Ehkä minussakin asuu pieni kouluratsastaja, joka vain odottaa sopivaa hetkeä 😉 . Mene ja tiedä…