Kaksi kurjaa viikkoa takana

Enää en jaksa uskoa mihinkään hyvään. Näyttäisi siltä, että Nalle tulee kotiin tiistaina vietettyään viikon klinikalla. Jos hevosen jalka on lopullisesti pilalla, niin se selviää aikanaan. Ei auta kirota elämän epäoikeudenmukaisuutta tai kadehtia muita. Tässä yhtälössä olen yksin hevoseni kanssa ja se joko paranee tai sitten ei. Se hoidetaan ja kuntoutetaan niin hyvin kuin voidaan ja jos mikään ei auta, niin sellaista elämä on.

Urheasti nielin kyyneleeni yön yli kestävällä työreissulla, kun eläinlääkäri soitti ja kysyi, onko hevosella henkivakuutusta. Suoneen annettu antibiootti ei purrut ja Nallen tila oli huonontunut. Torstaina koko kyynär oli jo aivan turvonnut ja kuume noussut. Lisätutkimuksissa todettiin, että tulehdusarvot olivat nouseet jo yli kymmenkertaisiksi, kun ne tiistaina olivat vain jonkin verran koholla. Tulehdus oli valitettavasti mennyt kyynärniveleen.

Hevosista jotain tajuavat tietävät nyt mitä se tarkoittaa. Eläinlääkäri sanoi, että mikäli tänään ei ole nähtävissä muutosta, on hevonen lopetettava.  Niveltä on nyt huuhdottu kahdesti, kuume on laskenut, hevonen alkanut taas syömään ja kävelemään, mutta silti. Vaarana on, että tulehdus on sysännyt nivelrikon liikkeelle.

Eläinlääkäri kyllä rauhoitteli ja sanoi tänään, että hän on jatkon kannalta toiveikas, koska hevosen tila parani niin nopeasti huuhtelun jälkeen. Toiset bakteeritulehdukset aiheuttavat rikkoa ja toiset eivät. Myöskään ei ole tiedossa, miten kauan tulehdus ehti kyynernivelessä muhia. Penisiliinikuurin aikaanhan Nalle oli ehtinyt parantua jo hyvää vauhtia.

Summa summarum. Uskon, että saan hakea hevoseni ensi viikolla kotiin. Toivon, että meillä on monta mukavaa kävelyretkeä ja saan sen taas lihomaan ja piristymään. Jos sitten niin käy, että viisivuotiaani jää loppuelämäkseen rammaksi, niin Sissi saa siitä ihanan kaverin taivaslaitumille.

Ihmeellistä on tämä elämä. Juuri kun luulee, ettei kestä enää yhtään enempää surua ja murhetta, joutuu huomaamaan, että ihminen kestää kaikenlaista. Ei pidä antaa periksi katkeruudelle. Hyviäkin asioita voi tapahtua, niin kuin kaveri sanoi. Mitä olisi sellainen elämänkokemus, joka olisi karttunut pelkistä iloista ja onnistumisista. Viisaimmissa silmissä on täytynyt olla joskus paljon kyyneleitä. Joskus sitten vuosien päästä olisi ihanaa, jos aidosti voisi katsoa taakseen ja sanoa, ettei haluaisi luopua yhdestäkään päivästä. Tästäkään päivästä.

Kuule kohtalo, mä kestän mitä vaan.

Advertisement