Happy anniversary

Näin surkealla tuurilla varustettuna joudun ihan oikeasti juhlistamaan sitä, että Nalle on ollut omistuksessani huomenna kokonaisen kuukauden. Eikä se ole yrittänyt kuolla vasta kuin pari kertaa. Juhlamenoja ei ole luvassa. Paitsi, että palkitsen itseni nukkumalla aamulla ainakin seitsemään. Saimme nimittäin eläilääkäriltä luvan tarhata hevosen ihan normaalisti. Aamuiset tallireissut ovat siis ainakin tältä erää ohi.

Koska hevonen on parantunut niin kivasti, sovimme, että Kuhmoisten eläinlääkäri käy ottamassa hevosesta verinäytteet. Niiden perusteella katsotaan, onko syytä lähteä vielä käymään Laukaassa. Jos kaikki on hyvin, voi hevosta alkaa pikkuhiljaa kävelyttelemään selästä ensi viikolla. Röntgenistä ei tässä vaiheessa ole apua. Eläinlääkäri sanoi, että mahdolliset muutokset on nähtävissä vasta kuukausien päästä. Tai sitten voi olla niinkin, että hevonen toipuu ihan ennalleen. Aika näyttää.

Nalle vaikuttaa oikein tyytyväiseltä elämäänsä. Naapuritarhan shettiksille on mukava pullistella ja iltaisin olen syötellyt vähän vihreää. Kaikki on siis tosi hienosti. Selfiet tästä onnesta ja autuudesta eivät kylläkään ottaneet onnistuakseen. Toisella meistä on varmaankin liian suuri pää. Tai molemmilla…

 

Viikon ilonaiheet ovat yllätys yllätys liittyneet lihomiseen. Aloitin herkuton syyskuu kampanjan ja jouduin heti viheliäisen haasteen eteen, kun kollegani oli muistanut työkavereitaan tällä:

Thanks Kari!

En  sortunut, vaikka sydän itkikin krokotiilin kyyneleitä. Nalle sen sijaan ei ole joutunut kieltäytymään mistään. Viisaammat sanovat, että välttämättä se ei tule lihomaan ihan hetkeen voimakkaan lääkityksen takia, mutta oikeassa valossa ja oikeasta kulmasta katsottuna se minun silmissäni näyttää silti jo paremmalta 😉

Ruoalla rakastaminen ei ole koskaan kuulunut tapoihini eläinten kanssa, mutta nyt olen kyllä sallinut Nallelle surutta kaiken, mitä pieni hevoseni puolella korvan liikautuksellaankaan on uskaltanut toivoa. Ilmiselvästi tämä on tuottanut tulosta. Saapuessani iltapäivällä tallinpihaan tunsin epäilemättä, kuinka kaksi intensiivistä silmäparia pikkutarhojen suunnalta porautui selkääni. Silmät pullollaan ruuna seurasi, kuinka lähestyin tarhaa ja sitten ihan äkkiarvaamatta, juuri kun olin ohittanut tallinkulman, kuului kova ja kirkasääninen tervehdys. Hevoseni hirnahti minulle ensimmäistä kertaa! Kyllä siinä piinaavan opekokouksen kovettama sydän suli kuin voinappi helteessä. Olkoonkin niin, että Nallen silmissä olen alkanut todennäköisesti muistuttaa kävelevää porkkanaa. Yhtäkaikki heppa selvästi ilahtui tulostani. Ja sen voimalla kuulkaas jaksaa vielä montakin kauhun- ja epätoivonhetkeä hevosen omistajana. Ainakin toivottavasti.

Advertisement