Suuret eläimet, suuri vastuu ja suuri suru

Me ihmiset voimme tietoisesti muistella mennyttä ja suunnitella tulevaa. Se on kyky, johon mikään muu eläinlaji ei samassa suhteessa kykene. Meille on annettu harkinta, moraali ja samalla vastuu niistä kesyistä lajeista, jotka ovat vastuullamme ja hoidostamme riippuvaisia.

Kyky kärsiä ja surra on ihmisille ja eläimille yhteistä. Pohtiessani hevoseni tulevaisuutta, joudun luonnollisesti nojautumaan pitkälti omaan intuitiooni ja siihen, että tunnen hevoseni. Samalla puntaroin, mitä sanoisin neuvoksi ystävälleni, joka painisi samanlaisten asioiden kanssa. Tiedän kyllä vastauksenkin.

Hevonen on luotu liikkumaan. Jos se ei sitä tee mielellään – ei edes ilman mukana roikkuvaa ratsastajaa- eivät asiat ole kunnossa. Suurimmat katumaharjoitukseni koskettavat vaikean ratkaisun sijaan sitä, että kaiken tämän olisi pitänyt tapahtua aikaisemmin.

Katselin hiljattain vanhoja kuvia lähes kolmen vuoden takaa. Kuvissa näkyi kevyt ja innokas hevonen. Hevonen liikkui vaivattomasti. Jos oikein mustelen, voin vielä palauttaa mieleeni, miltä se tuntui. Tuo tunne katosi ensimmäistä kertaa hevosen ollessa viisi vuotias. Sen jälkeen tunne on palannut vain joskus harvoin. Niin paljon kuin haluaisinkin uskoa muuta. Kuvittelin aina parantaneeni kaiken. Todellisuudessa ongelmat ilmestyivät kerta kerran jälkeen pahempina.

Jokainen palapelin pala, omituinen reaktio, huono käytös, protesti… Kaikelle on oltava selitys. Sittenkin, jos joku meedio minulle osaisi tuota epätiedon verhoa raottaa, olisi päätökseni tuskin toinen. On helppoa ummistaa silmäsä huonolta hyppykaaarelta, siltä ettei hevonen tahdo ottaa kuolaimia suuhunsa ja siltä, että onnistun ratsastamaan kauniimmin jokaista muuta hevosta, jonka selkään nousen.

Nuori hevoseni saapui minulle saatesanoilla: liian pieni ratsuttajien ratsastettavaksi. Nyt katson yli 160cm hevostani ja pohdin, miksi en takertunut noihin sanoihin tiukemmin. Kaiketi joku olisi voinut kirjoittaa hevoseni kohtalon jo aikaisemmin. Ehkä totuuden arvanneetkin toivoivat, että pienikokoisella ratsastajalla ja hyvällä tuurilla hevosesta vielä tulisi jotain.

Välillä siltä tuntuikin. Pari kaunista rataa ja ruusuke korvalla. Usko paremmasta ruokkii pahimmankin epätoivon kylläiseksi. Jokainen hierontakerta, satula-auto ja hatara diagnoosi tarjoaa uuden toivonkipinän. Kunnes tulee aika laittaa kaikelle piste.

Miksikö?

Koska me ihmiset voimme tietoisesti muistella mennyttä ja suunnitella tulevaa. Koska se on kyky, johon mikään muu eläinlaji ei samassa suhteessa kykene. Koska meille on annettu harkinta, moraali ja samalla vastuu niistä kesyistä lajeista, jotka ovat vastuullamme ja hoidostamme riippuvaisia. Enkä lopulta tarvitse muita syitä.