Meille hankittiin kesällä olohuoneeseen niin iso töllö, että melkein saa päätä käännellä koko ruudun hahmottamiseksi. Pröystäilyä, ajattelin silloin, kun niin vähän tulee itse televisiota katsottua, mutta täytyy tunnustaa, että mukavahan siitä isolta screeniltä on leffoja katsella. Pari päivää sitten televisiosta sattui kuitenkin tulemaan dokumentti, jota jäin melkein hypnoottisesti tuijottamaan.
Ohjelmaan oli koottu pieniä tarinoita kehitysmaiden lapsista. Kerronnallisesti dokumentti oli lähes minimalistinen. Kuvat, maisemat ja tarinat vaihtuivat summittaisesti, välillä joku puhui, mutta enimmäkseen seurattiin vain kulloisenkin henkilön päivittäisiä askareita. Taustamusiikki puuttui, amerikkalaistyyppinen toistaminen puuttui; tilalla oli hiljaisuus.
Lapset kuvasivat elämäänsä aikuisen totisina, vain yksi pieni tyttö itki kerran kertoessaan, ettei uskaltanut mennä kotiin, kun kaatopaikalta ei 10 tunnin työpäivän jälkeen ollut löytynyt riittävästi romua. Tyttö ansaitsi keskimäärin dollarin päivässä perheensä elättämiseen penkomalla jätteitä.
Toinen tyttö kertoi alkaneensa myymään itseään kahdeksan vuotiaana. Pieni, alle kymmenen ikäinen poika oli jätetty lastenkotiin, kun perhe oli alkanut pitää tätä noitana. Parasta, mitä tämä poika tiesi, oli jalkapallon pelaaminen. Eräs ohjelman lapsi myi tupakkaa kadulla öisin, jotta hänen veljensä voisivat käydä koulua.
Pari viikkoa sitten jännitin samaisen töllöttimen äärellä kaikkien aikojen lottopotin arvontaa. Rahalle olisi käyttöä. Listailin mielessäni asioita, joihin minulla lottomiljonäärinä olisi varaa. Uusi koulusatula ainakin ilmestyisi telineeseen. Nykyisen autoni voisi hyvin ajaa vaikka jyrkänteeltä ja kieltämättä maneesissa olisi mukavampi näillä keleillä ratsastella.
Maailman epäoikeudenmukaisuus ei dokumentin myötä tullut minulle tietenkään yllätyksenä, olenhan historian ja yhteiskuntaopin opettaja. Pienten tarinoiden raadollisuus laittoi silti miettimään, eikö ihminen kaikessa ahneudessaan koskaan opi olemaan onnellinen kaikesta siitä, mitä hänellä jo on?
Ohjelman lapsille minä autoineni ja hevosineni olen lottovoittaja. Olen voittanut seitsemän oikein vuoden jokaisena päivänä. Katselen heidän kurjuuttaan 2,5 metriä leveästä kuvasta ja märehdin nuhruista sohvaani. Se pistää todellakin miettimään.
Tänään talutin hevoseni kentälle ja päätin mielessäni, etten edes ajatuksen tasolla valita, vaikka pohja päiväkausien räntäsateen jäljiltä onkin hieman märkä ja muhkurainen. Ravailin ympyröitä ja kahdeksikkoja, tein muutamat väistöt ja pientä avotaivutusta pitkällä sivulla. Kevyesti sateesta kostunut hevonen oli mukava peitellä lämpimän loimen alle.
Miten paljon ihania asioita ympärillämme onkaan! Emme vain osaa nähdä niitä aina oikin silmin. Toisinaan pitää katsella hetken toisen elämää, jotta osaa taas arvostaa omaansa. Itsekäs ja ahne tarvitsee joskus hyvin ison ruudun nähdäkseen riittävän tarkasti.
Vertaistukea ratsastajalle 