Koska olen tukkinut wordpress-tilini, aion nyt jättää uppoavan laivan. Tarvitsen kaikkien tukea. Kylmästi ja täysin ilman initiaatioriittejä olen siis hylkäämässä blogini. Mutta kun yksi ovi sulkeutuu, aukeaa… No ainakin yleensä yksi uusi. Pölinät sikseen ja tulta päin. Tarina jatkuu alla olevassa osoitteessa.
Me tehtiin Iinan kanssa tänään pieni maakuntamatka Pohjois-Savon Vieremään. Kilometrejä auton ratissa taittui noin 700. Tämä urakka vaati ainakin kolme palaa Iinan superhyvää pizzaa. Tunsin itseni kerrankin hyödylliseksi, koska meistä kahdesta minä olen vielä toistaiseksi se, jonka ajokortti oikeutta heppatraikun vetämisen.
Iinan mukaan tarttui ihana kolmevuotias tamma, jonka pitkä ravurinharja ei kyllä hurmannut meistä kumpaakaan. Kuontalolle löytyy selitys. Hevosen isäntä oli ehta ravimies. Heppa itsessään oli kyllä aivan hurmaava. Lisäksi ravimiesten suoraviivaisuus jaksaa kyllä aina ilahduttaa; koska tamma oli joskus yksivuotiaana käynyt autokyydillä laitumella, uskalsi isäntä luonnehtia hevostaan kokeneeksi matkustajaksi.
Puoliksi ahdistuneina lähdimme siis matkaan tamma takaloosterissa. Eikä setä puhunut palturia. Ostoksemme hengaili kyydissä niin hiljaa ja rauhallisesti, että hetkittäin epäilin, onko polle enää edes elävien kirjoissa.
Pääsimme kuitenkin turvallisesti kotiin Kuhmoisiin ja hevonen saatiin tarhaan kotiutumaan. Laittaisin kuvia, mutta jostain syystä en saa enää lisättyä blogiin yhtään kuvaa. Kenties olen käyttänyt kuvatilani täyteen.
Jos näin on, on blogini tulevaisuus nyt vaakalaudalla. Mitä ehdotatte ihmiset? Pitäisikö blogia vielä jatkaa? Periaatteessa voin avata uuden blogin samalla tai toisella palvelimella. Vai onkoa kaikki jo kerrottu? Jään miettimään…
Me oliverin kanssa kärsimme samasta vaivasta eli patellaluksaatiosta. Oliveria ei ole onneksi tarvise leikata, mutta itse joudun näillä näkymin puukon alle joskus lähitulevaisuudessa. Kyselin hiljattain netin keskustelupalstalla kokemuksia Campbell-Roux-tyyppissistä polvileikkauksista ja kauhistuin. Muutama ratsastusta harrastava kertoi pidättäytyneensä ratsastuksesta jopa 9kk ajan. Oma ajatukseni oli pitää taukoa parin viikon verran, mutta ehkä tästä(kin) on syytä keskustella ortopedin kanssa.
Ratsastin tänään Minnillä puolisen tuntia ilman satulaa ja sain ajatuksen kokeilla, miten Nalle suhtautuisi satulatta menoon. Älkää suotta peljätkö. En ole aikeissa rytyyttää lihasköyhää ruunaani kipeäksi ja haluttomaksi. Olette varmaan huomanneet, että en ratsasta harjoitusravia edes satulan kanssa.
Kokeilin kuitenkin tänään pari kierrosta kaikissa askellajeissa. Ei se hevonen muutamasta pääty-ympyrästä pilalle mene, mutta jatkosuunnitelmani huomioiden on hyvä testata, onko ratsu lapasessa, jos syystä tai toisesta pitäisi edetä käyntiä kovempaa. Ja pysyykö kuski kyydissä.
Tulevaisuudessa haluan, että uskallan kävelyttää heppani maastossa vaikka pelkkä viltti selässä. Miksikö? Koska olen laiska ja mukavuudenhaluinen. Paljon pitkiä metsäkävelyitä onkin varmaan tiedossa, jos leikkaukseen joudun. Osa ehkä muistaa, etten voinut polvivammakesänä käyttää oikeaa jalustinta pitkään aikaan 😦 Saa nähdä, miten pahassa tapauksessa hoidan hepan muun liikutuksen. En ottanut kuukausi sitten leikkaukseen menoa edistäessäni ollenkaan huomioon sitä mahdollisuutta, että Nalle paranisi treenikuntoon. Nyt se kuitenkin alkaa vaikuttaa ihan mahdolliselta.
Milloinkahan minusta tuli tällainen pessimisti? No ainakin Nalle yllätti olemalla oikein kiltti ja rauhallinen. Itse olen kaikesta huolimatta niin huonolla tuulella, että paras varmaan vastata fb:n positiivisuushaasteeseen vasta huomenna, päivistä parhaimapana eli perjantaina 😉
Hevoseni ei vielä hetkeen lähde valmennukseen, mutta peltilehmäni KIA sorento pääsi sen sijaan tänään tositoimiin. Kävimme parin hevosen kanssa Korpilahdella Oliver Karman valmennuksessa. Olin kyllä ihan vähän kateellinen, kun tytöt verkkailivat hevosiaan, mutta toisaalta Kaikki on mennyt kivasti omalla kohdallanikin viime aikoina. Olen jopa päässyt laukkaamaan!
Palauttelu treeniin on tehty rauhassa, mutta pikkuhiljaa rasitusta on lisättävä. Sitä paitsi Nalle on laukkaillut laitumella jo useamman viikon ajan. Olen ratsastanut nyt noin 25 minuutin pätkissä etupäässä käyntiä. Maastossa ollaan tosin kävelty pidempiäkin pätkiä.
Ehkäpä joskus itsekin vielä pääsen valmennuksiin. Täytyy olla onnellinen, että yleensäkin pystyn hevosellani jonkin verran ratsastamaan. Tässä vielä muutamia kuvia tältä päivältä. Kaikki kuvat on ottanut Henna. Kiitokset vielä kerran 🙂
Nallen lihominen on myös iso ilonaihe. Verratkaapa tätä tänään otettua kuvaa vajaan kuukauden takaiseen.
Ihmeainetta tuo laidunruoho. Tykkään!
Olen halunnut kirjoittaa tästä aiheesta jo kauan. Useimmille hevosenomistajille teema on tuttuakin tutumpi: Miten saada rahat riittämään?
Kuka oli se espoolainen lucky bastard, joka kuittasi hiljattain 60 miljoonaa jostakin loton tapaisesta? Pohdimme asiaa ääneen erään tallikaverinin kanssa. Yritin vaimentaa sisälläni kiljuvan kateuden tutulla kliseellä: Raha ei tuo onnea, on ihanaa olla terve. Kaverini sanoisssa piili kuitenkin raivostuttava totuus: entäpä, jos olisi sekä rikas että terve?
Poden aina huonoa omaatuntoa kutsuessani itseäni köyhäksi. Oikeasti köyhät eivät pidä hevosta maneesitallilla. Rahattomuuteni on itseaiheutettua. Tietenkin voisin juuri nyt olla pari tonnia rikkaampi, jos heppani ei olisi sairastunut äkillisesti. Toisaalta juuri näitä tilanteita varten on hyvä ollakin jonkinlainen vararahasto.
Penninvenytys on taitolaji. Olen joskus muinoin ollut melkoisen taitava pienellä budejtilla eläjä, mutta kuusi vuotta työmarkkinoilla on tehnyt minustakin aika mukavuudenhaluisen. Vaikka koko elokuun palkkani kului 95 prosenttisesti laskuihin, en ole yrittänytkään tinkiä joistakin asioista. Minusta on kertakaikkiaan ihanaa ostaa joskus pussi karkkia, sulaalevy tai vaikka valkoviiniä. Viime viikonloppuna tuin paikallista ravintola-alan yrirystä ostamalla viidellätoista eurolla keskiolutta. Ajan työmatkani autolla, vaikka noin 1,5 kilometrin matkan kävelisi helposti. Sellainen minä olen, enkä häpeä sitä ääneen sanoa.
Kuitenkin joissakin asioissa käytän varmasti vähemmän rahaa kuin keskiverto perus palkansaaja. Mielestäni seuraavana lueteltavat asiat ovat kuitenkin uhrauksia, joita en koe vaikeiksi toteuttaa.
Kosmetiikka: meikit, hiustuotteet, pesuaineet yms. on aina markettikamaa ja mielellään sitä kaikkein halvinta. Ostan uutta vain pakon edessä. Joskus on kiva laittaa hiukset nätisti. Hiustenkuivaajani on kasattu kahdesta vanhasta ja hajonneesta yksilöstä. Ihoteipillä. Hiuslakka loppui kesällä. Suoristusrauta hajosi osiin vuosi sitten, mutta jos näkee vaivaa, voi sitä vielä käyttää. Kampaajalle ei ole varaa mennä, mutta eihän se mitään. Hevoseni jouhet ne kiimaltavat kauniisti ilta-auringossa.
Ruoka: Rakastan syömistä. Sen tietää varmasti ihan jokainen. Isäni on kokki ja opin jo pienestä pitäen arvostamaan laadukasta ja hyvin tehtyä ruokaa. Nautiskelu ja hengissä selviäminen ovat minulle kuitenkin kaksi eri asiaa. En kykene ihan heti nimeämään tilannetta, jossa en olisi pystynyt syömään minulle tarjottua ruokaa. Kestän myös nälkää kohtalaisen hyvin. Jos pitää valita kengityksen ja kaupassa käynnin välillä, niin kyllä kengitys vie erän 6-0. Nälkäinen kulinaristi on vieläpä aika kekseliäs. Tapanani ei ole lavastaa kuvia. Tässä on ihan autenttinen otos jääkaappini sisällöstä tällä hetkellä. Tältä se on itseasiassa näyttänyt jo aika kauan.
Nälässä ei ole tarvinnut olla vielä kertaakaan Nallen onnettomuuden jälkeen. Siedän vain aika hyvin sitä, että ruoka on samaa päivästä toiseen. Töissä saa sitä paitsi aivan ihanaa kouluruokaa erittäin edulliseen hintaan.
Eilen kasasin mielestäni varsin herkullisen annoksen ihan vain tähteistä. Söimme viime viikonloppuna Iinan kanssa pari tortillaa. Kastikepurkkien jämät innoittivat minut friteeraamaan pitkään mikron päällä pyörineen punasipulin. Köksänmaikka väitti aikoinaan, että leivittäminen vaatii korppujauhoja, joita minulla ei ollut. Hän oli väärässä.
Asuminen: Asun vuokralla kunnan asunnossa. Minusta kämppä on ihan viihtyisä ja naapurit mukavia. Sohva on melkolailla kaatopaikkakamaa, mutta tässä asunnossa se on ainoa huonekalu, jonka olen itse uutena ostanut joskus vuosia sitten. Televisio ja pölynimuri on lainassa. Sänky, ruokapöytä ja pari tuolia on pihistetty äipän kesämökiltä. Kaikki astiat ovat eriparia. Skumppalasit hankin viime keväänä kirpparilta. Seinäkello ja taulut on saatu lahjoituksena petivaatteiden tavoin. Matot ja verhot kuuluivat alunperin siskolleni.
Kaikesta huolimatta koen olevani etuoikeutettu. Minulla on oma hevonen. Ymmärrän itsekin, että se on luksusta jos mikä. Toisinaan meillä hevosihmisillä voi olla vaikeuksia myöntää, jos unelman todeksi eläminen vie taloudellisesti äärirajoille. Se voi johtua ratsastuksen pitkästä historiasta eliittilajina. Tämmöisen tavallisen pulliaisenkin on helpompi uskotella itselleen kuuluvansa joukkoon, jos edes joskus olisi varaa ostaa hieman kalliimpi martingaali tai hienommat ratsastushousut. Senkin uskallan tässä ääneen sanoa.
Kuitenkin se onni, mitä rahassa ei voi mitata, kulminoituu kalliiden varusteiden tai kisavaatteiden sijaan melko pieniin hetkiin. Kyllä siinä taas omistajan sydänalassa läikähti mukavasti, kun illan hämyssä laiduntava Nalle tuli ravilla portille laitumen perimmäisestä nurkasta. Ei haitannut, vaikka jouduinkin kävelemään niityn päästä päähän paikalleen jumittanutta laidunkaveria hakemaan. Oma ystäväni seurasi ihan kannoilla. Piti oikein pysähtyä hetkeksi miettimään, että mitä se rikkaus lopulta onkaan? Kyllä 60 miljoonaa varmasti tuntuisi mukavalta, mutta silti. Onnellisia hetkiä ei voi rahassa mitata.
Nyt se on tehty. Olen ratsastanut ravia. Vain kaksi kokonaista kierrosta, mutta kuitenkin. Satula selässä ja kovampaa kuin 10km/h. Melkein tarvitsin jo urheilujuoman! Hevonen luonnollisesti on jäykkä kuin rautakanki. Varsinkin toinen takanen, jossa siis on ollut varsasta saakka jäykkyyttä. Kuitenkaan en huomannut, että ainakaan vielä tuo murheenkryynietunen olisi mitenkään haitannut menoa. Mutta hys! Äänen en sano mitään. Ei pidä vielä pitkään aikaan nuolaista ennen kuin tipahtaa taas universumin syvimpään loukkoon.
Musta on tullut kai vähän hullu viime aikoina. Näen onnettomuuksia ihan kaikkialla. Kompastuva hevonen tekee kuolemaa, ötökänpurema on vähintään paise eikä mikään normaali hevonen piehtaroi, jos sillä ei ole ähky.
Nalle katsoo kylkeään =vatsahaava!!!
Ratsuni laidunsi tänään neuroosini huomioiden aivan liian kaukana, kun olin menossa sitä hakemaan.
Koska se ei syönyt vaan tuijotti minua, olin jo puolessa välissä matkaa varma, että sillä on jokin hätänä. Toinen hevonen vähän komensi sitä ohikulkiessaan; emännän sydän jätti taas lyönnin välistä.
Hitaanlaisesti eteneminen narun päässä kohti laitumen porttia ei voi kieliä mistään muusta kuin lannehalvauksesta. Jos Nallelta kysytään, olen minä meistä se sairaampi. Ja varmaan muutama muu voisi olla asiasta samaa mieltä.
Kukaan ei ole tallilla sanonut mitään; edes silloin kun tiedustelin tekstarilla kaksi kertaa samana iltana, onko hevoseni elossa. Ne vain hymyilevät surumielisesti niin kuin on tapana tehdä, kun kanssaihminen alkaa käyttäytyä kiusallisella tavalla omituisesti.
Ehkä toivun traumoistani. Ainakin suuri, ruskea terapeuttini on tehnyt parhaansa olemalla maailman kiltein. Ohjat löysänä ja seipään nielaissut kuski selässään se käyttäytyi kuin rutinoitunut tuntsari. Taannoinen rodeo on jo täysin haalistunut muististani (harmi ettei koko yläreiden peittävä mustelma haalistu samaan tahtiin).
Kiitokset Iidalle ratsastuskuvista. Tässä vielä pari kuvaa laitumelta. Sivukuva on aika kamala, mutta siitä näkee, että maha alkaa mukavasti palata.
Alla on myös video näistä paljon hehkutetuista raviaskelista.
Vähään voikin ihminen tyytyä, kun oikein joutuu nöyrtymään. Arkiset asiat alkaa tuntua isoilta, kun ne otetaan hetkeksi pois. Ja haaveillahan aina voi. Haavekuvia ei ladata nettiin tai kuiskita ääneen. Eikä niitä kukaan minulta ainakaan tänä iltana voi ottaa pois.
Tiedän, että teitä on. Ilokseni voin kertoa, että päivittäin blogini etusivu avataan keskimäärin 120 kertaa. Nyt haluaisinkin tietää, mistä juuri sinä haluaisit lukea? Me hepan kanssa lähinnä kävellä löntystellään näinä päivinä ympäriinsä, joten sisältöä juttuihin on vaikea keksiä. Olisiko kysymyspostauksen tai jonkun muun aika? Heitäpä ehdotuksesi kommenttiboksiin 🙂
Huraa! hevoseni on jälleen oma kiltti itsensä. Pienet maastakäsittelyharjoitteet ennen selkään nousua ilmeisesti tulivat tarpeeseen. Nalle toimi kuin ihmisen mieli. Porkkanoilla saattoi olla myös osuutta asiaan 😉
Nalle huomaa porkkanan. Tsekkaa ilme.
”Ehanaaa!”
Sitten tallusteltiinkin tylsästi ympäri kenttää.
Tästä se toivottavasti lähtee. Kiitos kuvista Elisalle!
Tänään ei ole luvassa valokuvataidetta. Olen kuitenkin palannut satulaan. 15-20 minuutin projektiksi kaavailtuun ratsastusretkeen kyllä hujahti kaikkineen toista tuntia. Satulassa vietin tästä ajasta aika tarkalleen viisi minuuttia. Mutta Mitä siitä kertoisin? Kysyjälle vastaisin?
Sanotaanko näin, että kankku kipeänä iltaan ankeen, kuka käski mennä satulaan nousemaan? Ja vaikka hienosti jo ratsastin ja Tuulan kanssa juttelin, niin maastoidun heppani alle tietenkin.
Suomalaiset lyriikat sikseen. Nalle antoi nousta kyytiin todella kiltisti ja ratsastelin tosiaan monta kierrosta ihan löysillä ohjilla ja hyvällä fiiliksellä. Jostain käsittämättömästä päähänpistosta heppa päätti kuitenkin pistää pienet rodeospinningit pystyyn, enkä ollut ollenkaan valmistautunut. Lonkassa on varmaan aamulla melko mojova mustelma, mutta muuten säästyin vammoilta.
Siirryimme helpotetulle tasolle eli talutteluun satula selässä. Menin varmuuden vuoksi aidatulle alueelle, mutta sielläkin voimantuntoonsa noussut Nalle onnistui kiskomaan itsensä irti. Tunnin verran maastakäsittelyharjoituksia johti kuitenkin nöyrtymiseen ja kun vielä saimme Iidan taluttamaan hevosta, uskalsin ottaa uusintayrityksen. Nyt Nalle tallasi jo varsin lauhkeasti maneesia ympäri. Lopetimme muutaman onnistuneen kierroksen jälkeen. Täytynee palata harjoituksiin heti huomenna.
Tälläistä meille tänään. Ehkä huomenna saan kuviakin 🙂
Kaverini Minna Kotajärvi on alkanut tänä syksynä harrastamaan valokuvausta. Saimme Minnin ja Nallen kanssa kunnian toimia elävinä malleina. Iina on lainannut Minniä minulle nyt kun Nalle on sairastellut ja muutenkin tykkään ratsastaa sillä. Kiitos vaan vielä kerran. Kurja olisi tämä syksy ollut ilman Minniä ❤
Tässä muutamia Minnan tänään ottamia kuvia meistä. Eivätkö olekin ihania!
Niin kuin tiedetään, on maneesikuvaus haastavaa, varsinkin kun kamera on käyttäjälleen uusi. Vaikka tarkkuuden kanssa on vielä parannettavaa, pidin näistä kuvista joka tapauksessa.
Tämä oli kuitenkin mun lempparikuva.
Kiitos vielä kerran Minna! Toivottavasti pääset toistekin. Ehkä silloin Nallekin on jo ratsastuskunnossa. Tänään sain Nallea Laukaalla hoitaneelta eläinlääkäriltä luvan aloittaa liikuttelun selästä. Aluksi mennään tietenkin pelkkää käyntiä, mutta eläinlääkärin mukaan hevosen pitäisi olla ihan normiliikutuksessa lokakuun puolessa välissä, jos mitään takapakkeja ei ilmene. Se olisi kyllä melkein liian hyvää ollakseen totta. Toivokaa nyt kaikki lukijat meille tämän suhteen onnea. En valita mistään veromätkyistä, hajonneista autoista tai pitkistä työpäivistä ainakaan puoleen vuoteen jos heppani nyt paranisi. Lupaan.
Vertaistukea ratsastajalle 